Kun on terve ei koskaan uskoisi, että näin voi ajatella, mutta joka kerta, kun on maannut viikon sängyn pohjalla, alkaa kaivata kouluun. Mä kaipaan kouluun. Mä kaipaan ruokiksia pyöreässä pöydässä. Mä kaipaan kahvittelua kantakuppilassa klikin kanssa. Mä väitän aina, että mulla ei oo elämää. Onhan mulla, mulla on oma porukka ja kantakuppila. Jotain, jota kaivata. Jotain, jonka menettämistä pelätä. Eikö se oo elämää.

Mua ärsyttää elämän teinimääritelmä. Elämä tarkoittaa ilmeisesti sitä, että on "seurustellut" mahdollisimman paljon (= mahd. kauan mahd. monen kanssa), juonut mahd. monet kännit, on mahd. vähän kotona ja että kännykässä on vähintään puolen Suomen puhelin numerot. onko se, että hilluu joka viikonloppu baareissa iskemässä miehiä todella elämää. joskus sen uskoo itsekin. Sitä ajattelee, että muut on tosi onnellisia ja niitten elämä on helppoa. Vaikka ei se oo. En mä usko, että se on.

Tosin on myös tyhmää elää niin kuin mä. Odottaen aikaa nimeltä sitten joskus. Aikaa, jolloin on onnellinen ja elämä on ihanaa. Ajatellen, että sitten joskus mä oon vapaa. Sitten joskus mulla on joku, jota rakastaa. sitten joskus mä muutun. Sitten joskus mä opin ottamaan elämästä kaiken irti. sitten joskus uskallan puhua tunteistani. Sitten jokus kaikki on helppoa. Niin mä elän. Odotellen jotain mystistä onnen aikaa. Naurettavaa.

Toisinaan sitä taas päättää, että alkaa elää hetkessä. Sitä päättää vakaasti, mutta itseään ei ole niin helppo muuttaa. Muuttuminen siirtyy aina seuraavaan viikkoon.

Tän tekstin oli tarkotus osottaa mulle, että mulla on täyteläinen elämä. en mä onnistu huijaamaan itteäni. Mä kaipaan jotain. Nyt mun ei pitäis keskittyä olemattoman kaipaamiseen, vaan parantua. että saisin pidettyä ees sen, mitä mulla nyt on, mitä myös kaipaan. Damn. Mä oon aina sairas.