Katsoin eilen Ota kiinni jos saat -elokuvan. Se ei ollut erityisen hyvä, eikä erityisen huono.Sitä tähditti Leonardo di Caprio (en kyllä ole varma voiko, sitä sanoa tähdittämiseksi, ei kai Leo ole kenenkään mielestä tähti). En nyt kuitenkaan kerro elokuvasta. Ei se ollut niin koskettava. Vain yhdestä ajatuksesta, joka tuli mieleen yhden kohtauksen aikana. Siinä kohtauksessa tyttö(nainen) itki  Caprion sylissä.  Aj se oli niin pieni, että se oli siinä sylissä vallan pienenä ja vaivattomana. Kirosin taas omaa pituuttani. Mä en voisi koskaan olla kenellekään niin pieni. Ja vaan sitä mä kaipaan. Että voisi käpertyä johonkin ja olla pieni ja heikko. Ehkä siks haluan viisaan miehen, itseäni fiksumman, että jollain tavalla olisin mitätön.

Mä yritän niin kovasti aina olla näyttämättä heikkouttani. En niinkään yritä olla vahva, vaan nimenomaan peittää heikkouteni.Ehkä siksi mä sairastunkin niin helposti, kun sairaudelle antaa periksi, on sairas ja voi olla kotona ja niin heikko ja onneton kuin haluaa. Kun on koittanut olla vahva ei enää jaksa ponnistella.

Aika hassua, että vaikka kuinka yrittää näyttää vahvalta toivoo, että joku huomaisi heikkouden. Tulee mieleen Elsa Beskovin satu tytöstä, jonka tukka kukki. Keiju taikoo tytölle kukkivan tukan, mutta sitä pidetään noituutena joten keiju taikoo kukat näkymättömiksi. Ne näkyisivät kuitenkin, sille yhdelle, jonka kanssa työn oli tarkoitus elää. Heikkous ja pienuus -nekään eivät saisi näkyä kuin sille yhdelle.