tässä tulee vielä yksi masennus teksti, mutta lupaan ja vannon kirjoittaa pian jotain iloisempaa. Kuka tällaisia jaksaa lukea, mutta tässä tämä nyt tulee.

Jos ajattelee, että termi "olla ystävä" ei tarkoita vain olotilaa vaan on pikemminkin toimintaa ilmaiseva verbi, minä jaa Gianni ei olla aikoihin oltu ystäviä. Ja mä haluan olla ystävä Giannin kanssa.

Gianni on opettanut mut avautumaan, saanut mut kertomaan asioita, joita en ole aiemmin kertonut. se on päässyt niin lähelle mua, ettei voi nyt vaan lähteä. Ennen mä en päästäny ketään lähelle, kukaan ei kesyttänyt mua enkä mä kiintynyt kehenkään liikaa.

Mä olen kai liian riippuvainen niistä, jotka päästän mun elämään. Mä haluan omistaa ne. Gianni, eikä kai kukaan, pidä sellaisesta. kun mä joskus alan seurustelemaan, musta varmaan tulee hirveä pain-in-the-ass, hyber mustasukkainen tyttöystävä, vaikken halua. En mä ees aina huomaa ite  omistushaluista käytöstäni. Hyvä, että olen kuitenkin huomannut sen, luonteen parannus lähtee aina siitä.

Mutta mä kaipaan Giannin seuraa ja mikä pahinta, se vetää samalla Possun pois. Hirvittää teatterireissu Possun kanssa, kun mikään ei ole ennallaan.

Miksi koulut kestää aina kolme vuotta? Onnistun pitämään kaverini vain kaksi