Sen lisäksi, että koitin päästä keppieni kanssa liikkumaan mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti, (minkä seurauksena loppupäivästä olin aivan kuollut ja kotimatka bussipysäkiltä kesti ikuisuuden) ja että on aina yhtä kauheaa, kun kaikki kyselevät mitä mulle on tapahtunut eikä ole mitään hienoa vastausta kuten, että olin alpeilla laskettelemassa ja tippuin jyrkänteeltä ja jalka meni poikki, päivä oli muutenkin aivan kauhea. Ihmissuhde kauhea.

Kuuntelin ensin koko päivän ihmisten selityksiä uudesta vuodesta ja sen jälkeisistä bileistä ja baarikeikoista ja olin täysi ulkopuolinen -taas. Koulun jälkeen menin Ässän kanssa kahville (hän ei ole niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät tai edes yrittävät ymmärtää tiettyjä asioita ja jolle ei tästä syystä jaksakaan selittää mitään, sillä jos selittää, hän ymmärtää asian kuitenkin haluamallaan tavalla.) Puhuessamme erään ihmisen asioista, masennuksesta, hän haukkui minua koko ajan, tuntui ihan kun hän syyttäisi minua kaikesta. Puhuessamme baareista yritin esittää kiinnostunutta. Mutta en kestä sitä ylemmyyttä. Kun puhuimme siitä miten hyvin tunnemme muita porukamme ihmisiä (hän oli sitä ettemme kukaan tunne toisiamme tarpeeksi hyvin) sanoin, että mielestäni tunnemme tai että ainakin viime vuonna tunsin sillä nyt olen ollut ulkopuolinen kaikesta, hän sanoi, että mikset tule mukaan mihinkään. Miksei se voi ymmärtää, edes yrittää, edes esittää ymmärtävänsä.

Ennen me oltiin yhdessä, pelattiin seurapelejä, juteltiin, syötiin. Aloin jäädä hieman ulos kun alettiin yökyläillä, äitini ei pidä yökylistä. Ja nykyään, nykyään baareillaan. Miksi en ole mukana? A) En pysty hengittäämään baareissa, sillä niissä on tunkkaista ja haisee tupakalle ja hajuvesille. B) Baareilu ideana ei sytytä minua, sillä siellä juodaan ja isketään vieraita tyyppejä, joille sitten hihitellään ja joiden kanssa lääpitään ja  sen jälkeen tekstaillaan muutama viikko. C) äitini ei päästäisi minua baariin ja sen jälkeen yöksi johonkin Giannin siskolle tai mihin lie  ja vaikka olen jo 18 uskon että vanhempia pitää kunnioittaa ainakin sen verran, että jos asuu saman katon alla ja ne kustantaa mun elämän,pitää niidenkin mielipiteitä arvostaa. Tietenkin se tekee mun elämstä hieman hankalampaa.

Musta meillä oli hauskaa sillonkin kun oli olemassa muutakin kuin viinaa ja miehiä. Ja musta Ässä ja muut vois ees yrittää ymmärtää. mua. Ei ni ei.

Ja kun on ollu viikkoja yksin ja tulee kouluun ja odottaa jotain ja kaikki aikaisemmat tuntemukset ulkopuolisuudesta vaan vahvistuu ja jalkaa särkee ja väsyttää kaikki vitun (en yleensä kiroile, mutta nyt se on kai oikeutettua) pomppiminen  ja samaan aikaan alkaa koulu ja on tyhmä ja  1/3 päivästä matikkaa ja pitää ladata aikaa penkkareihin asti ja huomaa miten vähän tätä varmaa ja selkeää, tosin alamäkeä kulkevaa, elämää on jäljellä,  ei kai mitenkään voi olla onnellinen, ei voi olla itkemättä, ei voi vain olla tyyni ja iloinen ja käydä matskunläksyjen ja muun opiskelun kimppuun