mä oom kirjottanu Giannille monta anteeksianto- ja anteeksipyyntölappua, joista on tullut tosi hienoja ja runollisia ja joista olen salaa ylpeä. en ole lähettänyt yhtäkään.

Mä olen aina naurettavan dramaattinen. Kaikki tunteet on mulle niin äärimmäisiä. enhän mä usein suutu, mutta kun loukkaannun, mun on vaikea unohtaa ja antaa anteeksi. Haluan kyllä, sillä musta tuntuu aina ihan hirveeltä kun oon vihanen, mutta unohtaminen ja anteeksianto on niin vaikeaa. Kun ei tiedä ymmärtääkö se toinen sua tai välittääkö se tai tarvitseeko se sua ollenkaan. kun joku "pettää" tuntuu vaikeelta luottaa taas. Että pitäis vaan unohtaa. tuntuu että jos antaa anteeksi, myöntää, ettei pärjää ilman sitä toista. En halua näyttää riippuvaisuuttani ja heikkouttani, en ainakaan jos en ole varma että myös se toinen tarvitsee minua yhtä kovasti kuin minä häntä. Ihmissuhde pelureiden, pelimiesten ja pelinaisten, kanssa on niin vaikeaa olla kanssakäymisessä. Heistä ei voi koskaan tietää. Heille antaa lopulta aina anteeksi. He ovat niin taitavia.

Mä annan aina lopulta anteeksi. Tai annan ja annan. Mä oon huono siinä eikä mun anteeksianto oo koskaan ihan täydellistä, sillä en voi unohtaa, jään varuilleni ja jossain vaiheessa epäilys nousee pintaan ja sitten huomaa jotain sellaista, mitä ei välttämättä olekaan. tai sitten huomaa, sen saman asian, mikä jo aiemmin oli vialla. Se toinen ei ole muuttunut, sitä vain on itse antanut niin helposti anteeksi.

Mä oon hankala ihminen. tarkkailen kaikkia suhteita niin kovasti, huomaamattani. Haluan tietää, että mä en ole ainoa, joka sitä tarvitsee vaan että myös mua tarvitaan. Mä annan paljon, mutta myös vaadin paljon. yritän kuitenkin välttää konflikteja. Elää sovussa ja rauhassa, vaikka sisällä kuohuais ja sitten jossain vaiheessa se kaikki pääsee valloilleen. Ja sitten on vaikea unohtaa.

Ehkä mä annan helposti anteeksi sille toiselle, mutten anna itselleni anteeksi sitä että olen aiheuttanut kohun. ja silloin en voi nähdä sitä toista.