koska on ystävänpäivä, vaikka pidänkin päivää aivan naurettavana, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan juuri heistä, ystävistä, sillä tänään sanoin muutaman hieman pahankin sanan ja nyt haluan miettiä ystäviäni menneitä, nykyisiä ehkä tuleviakin, ken tietää paljon mulla on tässä aikaa ja mitä tulee mieleen.

Mä olen aina ollut sosiaalinen, ja kaikki aina kuvittelee, että mulla on läjäpäin kavereita, mutta ei mullakaan aina ole ollut helppoa. Jos mä mietin ekoja ystäviä, mitä mulla on ollut, niin se oli tarhassa. mä en ollut mikään ujo ja tarha oli pieni joten kaikki kai leikki keskenään. mulla oli kuitenkin paras ystävä K, joka olikin ensimmäinen ja viimeinen paras ystävä,, mitä mulla on ollu. me oltiin varmaan tosi ärsyttäviä me halutaan olla kahestaan -tyttöjä aina välillä ja aikamoisia papupatoja. trahatäti sanoi meitä räpätädeiksi. tarhassa oli myös toinen ylin ystävä, joka oli välillä niin hurja, etten oikein tahtonut pysyä perässä. mä olen kyllä aina ollut vilkas ja puhelias, mutta hurjuudessa mut voittaa kaikki.

jännittävää, näissä tarhakavereissa on, että mä tunnen ne jotenkin vieläkin, ei me mitään kavereita olla mutta moikataan kun tavataan. Usein mä olen jopa vihannut niitä. Ala-asteella se olin itseasiassa minä joka useammin yritti erkaantua K:sta. Se otti mua päähän, eikä muut kauheesti pitänyt siitä. tai sitten välillä ne piti enemmän siitä ku musta. meiän ois kai pitäny olla yhessä vaan, bestiksiä, niin oltais pärjätty paremmin kuin taistelemalla. periaattessa ystäyys loppui vasta neljännellä tai viidennellä ja muuttui luokkakaveruudeksi. Yläasteella oltiin molemmat kai vähän out. Eka K , lopulta minä. Mutta ei me oltu yhessä. Me kisailtiin. Tuntui kun ei missään olisi koskaan ollut tilaa meille molemmille. kun toinen pääsi sisään johonkin toinen lensi ulos. vaikkei me puhuttu toisistamme pahaa, ainakaan minä en. Emmä tiedä ollaanko me koskaan K:n kanssa oltu kovin hyviä ystäviä. Lapsia vaan jotka leikki ja riiteli. Me oltiin tosi erilaisia ja ollaan edelleen. lapset nyt vaan on kavereita lähimpien ihmisten kanssa. Kai mä välillä pidin siitä huoltakin. Olin parempi koulussa ja usein aikuisempi. Pidin siitä huolta välillä silloinkin kun se vihas mua. Mulla on aina välillä tollasia ystäviä, että on pakko olla ystävä ja huolehtia ja välittää, kun toinen ei muuten selviäii, tai mä luulen niin. Nykyään hoivaus-riitely-läheisyys -ystävä on Ässä. Mikäköhän tarve mulla on sellaiseen. Mutta Ässän ja mun ystävyys on kyllä syvällisempää, tosin me ollaan melkeenaikuisia, varmaan kaikki suhteet on syvällisempiä.

Yläasteella mulla ei ollut oikeestaan ystäviä. Hengailin siinä porukassa koulussa. Näin kerran kesäsää jonkun niistä. Syntymäpäivillä olin myös, mutten muuten nähnyt niitä. Ei mulle ollut oikeesti tilaa siinä porukassa. kyllä ulospäin näytti että kaikki oli hyvin mutta olin yksin ja surullinen, mutta nyt tuntuu, että eiköhän se kuulunut vain siihen ikään. ei tällasilla mun kaltasilla kilteillä tytöillä yläasteella oo kavereita. nöhviksillä. vaikken mä kyllä ollut mikään friikki. sen kummempi kuin ne muutkaan. ei ne meiän luokkalaiset ollu mitään pissiksiä. ei sillon vielä oikeen semmosia ollut. emmä tiedä mikä niissä vuosissa oikein oli vialla, mutta jotain oli pahasti vialla. silloin tukeudduin kirjekaveriini ja vuodatin. Kai se oli molemminpuolista.

Lukiossa, niin sitä on hankalampi käsitellä, sillä se on niin ajankohtaista edelleen. Ykkösellä sain kavereita nopeasti ja paljon. En voinut kuvitellakaan miten paljon ja miten nopeasti. mä rakastin ykkösluokkaa. kakkosella meidän klikki oli vakiintunut lähes kokonaan. mä olin iloinen siitä, sillä oli ihanaa, että oli oma porukka. sellaista mulla ei ollut koskaan ollut. Toisaalta suretti kun olin yhä vähemmän kaikkien muiden kanssa. Klikki on myöhemmin sanonut, että ne luuli, että mä olin joku supersuosittu ja tunsin kaikki valmiiks ja että mä oisin tosi itsevarma ja ässä sano et se oli ihmetelly miten viittin olla senkaltaisen tytön kaveri. hassua, enhän mä ollut itsevarma. mä odotin lukiolta paljon, odotin että yläasteen tuska jää taakse ja saan kavereita ehkä jopa jätkän. Olin oma iloinen itseni ja hämmästyin kun minusta pidettiin, ihan sellaisenaann. Toinen vaihtoehto on että tuppauduin vain niin loistavasti kaikkien seuraan.

Klikki on ihana, ryhmäystävyys on vaikeampaa kuin bestistely, mutta eihän mulla ole ollut sydänystävää sitten päiväkodin. meidän klikin tunnekuohuista mä olenkin jo kirjoitallut aika paljon tässä blogissa. tietenkin kaikille jotkut on tuntuu lähimmiltä, mutta me ollaan kaikki tosi läheisiä ja ainakin kaikki on mulle tärkeitä. on jännittävää nähdä, mitä tapahtuu, kun lukio on ohi, joskus ne joiden kanssa loppujen lopuksi on paljon yhteydessä, saattaa olla yllättäviä henkilöitä.

Mulla on usein ollut ongelmana se, etten päästä ihmisiä kovin lähelle ja se, että mun on vaikea pitää ystäviä kauan. kaks vuotta on se sopiva. kolmantena vuonna alkaa olla jo hankalaa. lopulta monista tulee jopa vihamiehiä tai sellaisia katkerasti kadonneita. nää asiat saattaa liittyä toisiinsä. Nyt oon kyllä kertonut klikille ihan liikaakin, tuntuu, että jos ne feidaa pois kun lukio loppuu, niin ne vie palan mua mukanaan. outoa, mutta niin se vaan on. ne on kaikki mun sydänystäviä ja vaikka me kaikki ollaan välillä dramaattisia ja väärinymmärrettyjä, on varmaa, että niillä on paikka mun sydämessä vielä vuosien päästä- lällyä, hyi, mutta näin on.