pohjustus. piti kirjottaa jo eilen, kun tulin suullisesta tentistä, jossa siis olin, vaikka olen kipeä, eivätkä ne antibiootit auta mitään... Niin ja suullinen tentti ei meillä oo mikään tentti vaan sellanen leppoisa kertausparituntinen ennen ylppäreitä.

tarina: Ässä sanoi tentin jälkeen: " No, sullahan oli hauskaa (vinki,  vink)" Nolotti. Nolotti jo valmiiksi om typerä käytös, jo tentin aikana, mutten voinut sille mitään. Ja jos Ässä huomasi, varmaan kaikki muutkin huomasivat.

Mistä siis oli kysymys. jouduin tentissä erään pojan pariksi. kutsutaan häntä vaikka "Ei-Keneksikään" (sori vaan) merkitsemään, ettei hän ollut kukaan erityinen. Ei mikään ihastuksenkohde tai muuta. Tavallinen poika. Ihan hauska ja ihan kivan näköinen, muttei missään määrin kiinnostava. Mutta mitä emmi tekee? Emmi kikattaa. En mä halua olla sellanen nolo ja helppo. Mä nyt nauran kaikkien jutuille. Mähihitän pojille. Noloa. Että minä, aikuinen (tai no... jotain) ihminen en selvästi osaa olla vakava ja asiallinen ja luonteva poikien seurassa. (naurakaa vaan). Ja pojat vielä saa siitä aina nautintoa, egonboostausta, että niille naurtaan, tai siis niitten jutuille. Ne oikeen kerjää sitä. Mitä voi tehdä kun joku on ihan hassu, puhuu hassuja ja tuijottaa silmiin, ei vain katso silmiin vaan tuijottaa koko ajan syvän sinisillä silmillä (onkohan "Ei-Kenelläkään" piilarit) suoraan silmiin ja jos kääntää katseen, se tulee ihan lähelle ja kattoo, että mitäs nyt. Sitä ei voi kuin nauraa. Nauraa, kun ei tiedä, mitä sanoisi, mitä tekisi, miten olisi. Nauraa, koska koko tilanne on niin naurettava. Nauraa tottumuksesta. Nauraa nauramisen ilosta. Nytkin olin maannut viikkotolkulla sairaan sängyssä yksin, en nähnyt ketään, en puhunut kuin perheelle. Sitä nauraa siksikin, että se on hauskaa - ja kun ei muuta osaa. 

Sitten nolottaa. Miettii, mitä muut ajattelee. Että oon läpinäkyvä. mutta kun EI OLE MITÄÄN MITÄ NÄHDÄ. Ja sitten muutama, jotka muutenkin ylenkatoo mua ajattelee, että voi apuaheti kun se saa kerran puhua jonkun jätkän kanssa, alkaa hirvee flirtti tai lapsellinen hihitys. Kaverit sanoo, että Emmi aina sä flirttaat, itse olen lapsellisuuden kannalla. Noloa joka tapauksessa. Kävis laatuunsa jossain menomestassa, muttei koulussa joittenkin ei-kenenkään kanssa. Ja miksi sitä ain ajattelee, että mitä muut ajattelee, vaikka on kauan sitten päättänyt, ettei välitä. Mä alan lipsua takas yläaste-minään, pieneen ja säälittävään. En ihan, mutta vähän.

Ja sitten "Ei-kenenkään" ego nousee, että saipa tuonkin nauramaan. Egomies myönsi sen risteilyllä. käsittämätöntä. Ei tyttöjen ego kohoa jos pojat nauraa. En mä halua olla sellanen helppo egonbuustaaja.

Mut en mä osaa olla ihan kivojen poikien kanssa. Mä osaan olla ilkeiden/nokkavien kanssa. Osaan piikitellä takasin. Siihen elämä on kouluttanut. Ennen en osaanut sanoa takasin. Nylyään osaan. Mutta nykyään joutuukin tilanteisiin, joissa ihmiset ovatkin ihan mukavia, haukoja... en mää osaa sanoa sellasille pojille mitään. Joskus jopa piikittelen syyttä suotta. Tai sanoinhan mä nytkin, paljonkin, heitin läppää ja nauroin. Olin mä ihan luonteva tavallaan. Se tulee luonnostaan, en mä mieti, että apua... paitsi jälkikäteen. Mistä ihmeestä se kikattelu- ja (pahimmassa tapauksessa) hiustenkosketteluvaihde lähtee käyntiin. Miksen osaa olla vakava ja fiksu.

Ässän sanat: "sullahan oli hauskaa" jäi ikävästi päähän. MPP väitti, ettei siinä mitään. Mutta se nyt on  samanlainen. Paitsi ei säälittävä. (kai) Ässä oli laivallakin niin asiallinen kun se puhu kenen kanssa vaan. Ei se varmaan koskaan vihda tuolle vaihteelle. Ei osaa vaikka haluaisi. Mutta se on vaan hyvä, se ei nolaa itseään.