Kirjotin äskön tällaisen kommentin tsupille:

hmm, mä just kirjotin yhelle kaverille, että aina sanon, että haaleus on kuolemansynti #1.  Ja silti yritän nyt olla vähemmän helppo kuin ennen.. Etten päästäis ketään ihmisiä niin lähelle, ottais niin varmana vastaan ja olis niin täysillä mukana, kun nekään ei oo. Mutta eikös se kuitenkin ole parempi olla aina välilä ihan tajuttoman onnellinen ja sitten välillä ihan tajuttoman vihanen ja surullinen ja onneton ja katkera kuin olla koko ajan vaan viilee ja kolee ja järkevä. Rakkautta (ihan siis kaikissa merkityksissä, ystäviin ja  perheisiin ja puolisoon jne) ei oo ilman sitä kääntöpuolta.

 
Tätä ennen olin kirjoitttanut giannille mm. tosta samasta aiheesta, joten aattelin kirjoittaa siitä tännekin muutaman sanan.
 
Oon nykyään vähän puolustuskannalla, ainakin tiettyjen ihmisten suhteen, en aio helppo enää kuin ennen, en anna itsestäni kaikkea heti kun joku yrittää vähän kaveerata (ja tää ei nyt taarkota mitään sksuaalista helppoutta vaan henkistä), mutta kuitenkin teen niin, en mä osa olla kyyninen ja varovainen. En osaa olla puolustukannalla. Jos olisin maalivahti, imisin kaikki kiekot. Ja sitten kun joka paikassa toitotetaan että hyökkäys on paras puolustus niin pitää sitäkin kokeilla ja nyt olen yrittänyt, mutta se ei toimi, en halua olla hyökkäävä, enkä osaa, siksi en ollut hyvä koriksessakaan, kukaan ei arvosta puolustajia lajissa, jossa sllaisia ei erikseen ole. Pitää varmaan taas alkaa oleen helppo. Mähän todella, kuten tsupillekin sanoin, aina sanon, että haaleus on pahin kuolemansynti ja samalla yritän opetella olemaan haalea, ehkä se on vaan paras olla niin kuin ennenkin. Hypätä helposti onnen kukkuloille ja sitten taas masennuksen syöväreihin, niin kuin ystävämme Vihervaaran Anna, Prinssi Edwardin saarelta sanoisi.