...vaikka minua kaipasi mukaansa niin moni

On se kurjaa julmaakin, muut pyysivät minua kaisaan, istumaan, juttelemaan. Sanoin, että täytyy lukea. Yhteiskuntaoppia.Lukisinkin. Pitäisi oikeasti. Mutta olen surullinen. Pettynyt. Pelottaa. Aluksi olin vihainen, siitä ettei se huomannut, jaksanut, välittänyt. Nyt pelkään. En tiedä ollaanko me enää miään. Se lupasi kertoa, kun ei enää olla. sanoi: "mä kyllästyn ihmisiin nopeasti. Mutta kyllä mä sitten kerron. En jätä sua miettimään." Kauankohan mä oon jo miettinyt. Pari viikkoa? Kuukauden? Muut ei kelpaa. Ei ennen kuin meillä on taas kaikki hyvin.

Hei tekstari tuli. Pakko juosta lukemaan.

Ei ois pitäny lähettää koko viestiä. kysyin ollaanko me näkemässä huomenna. Mä luulin että oltiin sovittu. Ei kai sitten. Mä vaan toivon niin paljon, että se kertois jos ei olla enää ystäviä. Enemmän mä toivon, että ollaan. Se on opettanu mut avautumaan. ennen ystävyyden menettämisessä ei oo ollu mitään kovin kauheaa, mutta se on opettanut mut avautumaan, edes jonkin verran. olen kertonut sille asioita joita kukaan muu ei tiedä. Jos se ei enää halua olla tekemisissä mun kanssa, pala musta lähtee sen mukana.

toinen viesti.

tehään jotain ens viikolla, tai alkujaksosta, ku keritään. Mä olin odottanu jo tätä. Mä oisin kerenny kaikesta hommasta huolimatta.

mua surettaa. itkettää. mä oon tyhmä. Ei ystävien takia saa itkettää. Mehän ollaan vain ystäviä.
Miksi aina sanotaan vain ystäviä? Eikö se oo jo aika paljon. Tosi paljon. Ehkä liikaa.