siis seuraava osa osittain fiktiivisiin "muistelmiin 3 vuodelta, jota kirjoittelin eräänä viikonloppuna paperille, ihme juttua, mutta kopioin ne kuitenkin noilta lapuilta tänne. Edelliset osat löytyvät kyllä päiväkirjasta myös. Tämä on niitä melko fiktiivisiä osia. Jotkut ovat silkkaa faktaa. Osat eivät myöskään, ainakaan kaikki, suoranaisesti liity toisiinsa.:

Sitten joskus on kauhea noidankehä. Se on aika, jota ei koskaan tavoita. Miten vanhaksi elääkin, aikaa nimeltä sitten joskus ei voi saada kiinni. Se on aina edessä päin. Se pakenee.Mutta vaikka tuota aikaa ei voi tavoittaa, voi päättää, ettei haluakaan ja alkaa elää hetkessä. Tässä ja nyt.

 Mä päätin alkaa elää hetkessä, kun huomasin, että kaikilla kavereilla  on jo joku. Ei ehkä sitä oikeaa, mutta joku, joka täyttää ajatukset, puheet ja kalenterin. Niillä ei ollut enää aikaa mulle ja mä päätin, etten voi enää elää elämääni niitten kautta.

Kun ensin myöntää elävänsä vajaasti ja sitten päättää, ettei enää tee niin on jo kasvanut ihmisenä huomattavasti. Enää täytyi vain ryhtyä toimeen. Minä lähetin työhakemuksen. Ei mikään maailmankaikkeuden villein teko, mutta alku kuitenkin.

Tämä lyhyt osa tuli muuten mieleen kun luin eilen Paolo Coelhon Alkemistin. Mä elä vajaasti. Jos nyt kuolisi mun elämällä ei oikeastaan koskaa ois ollu merkitystä ees mulle(näin ei sais ajatella) en oo ehtiny elää. Ja silti tätä kirjoittaessani, vaikka tiedän haluavani elää täyttä elämää, tiedä myös, etten ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin. (työtöä kyllä pitäisi oikeasti hakea, ois pitänyt jo, että ois jotain hommaa, muutakin ku lukemista, kun koulut loppuu ja että sais rahaa)