tämän kirjoitin eilen kun vuodatus net ei toiminut:

Tuntuu, ettei mikään onnistu, että teen kaiken väärin. Mitään ei voi sanoa eikä tehdä eikä kukaan kerro mitään. Aina samat tyypit saavat tahtonsa läpi. Ensin ne sopii ajankohdan hommille ja sitten vaan jätetään tulematta tai häivytään kun vituttaa. Vituttaa. Ainoa selitys. ja kun vituttaa aina. Ja toisia ei saa vituttaa koskaan. Ja ne on tyhmiä, jotka ottaa pultit siitä, että toiset vaan aina tekee mitää tahtoo selittämättä mitään ja odottaa, että toiset vaan joustaa ja joustaa. Miksi aina samojen tyyppien pitää joustaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja muutenkin, kun ei nykyään kenestäkään ymmärrä mitään. Sitä on koko lukion ajan panostanut enemmän ihmissuhteisiin kuin koulunkäyntiin ja sitten kaikki kaatuu. Lukiosta ei jää käteen sitäkään vähää, mitä melkein jäi. Kun yhtä-äkkiä ei millään eikä kellään ole kenellekään mitään väliä. Että muita ihmisiä voi kohdella miten vaan, vain sillä varjolla, että itseänsä vituttaa. Ei se etten minä niitä kiinnosta, kyllä mä pärjään, mutta kun ei kukaan. Ässää käy sääliksi ja samalla se vihastuttaa ja ne tuhoo samalla omankin elämänsä. tuhoo omansa ja meidän muiden lukioajan ja ehkä tulevaisuudenkin, kaikki hyvät muistotkin, joidenkin merkityksettömien asioiden ja ihmisten takia. Mitä väliä. Kyllä mä pärjään. Aina mä pärjään. Vai pärjäänkö?

 

 

Mitä vielä ajattelin tänään:

Tuleeko niistä lapsista, joilla on karkkipäivä, nuorena niitä, jotka vetävät kännit joka viikonloppu? Tuleehan suruunsyöjistäkin helposti suruunjuojia(koitan välttää tuota kohtelua välttämällä alkoholkin litkimistä) Ihminen on tapojensa orja.

 

Akselin ja Elinan häävalssi on niin kaunis. Puutteen, murheen, yhteisen riemun jaamme. Kunnes pois häivymme unholaan.

 

eikä edes omaan blogiin  päässyt