joskus sitä ajattelee, että mitä jos kaikki onkin puhtaasti fysiikkaa ja kemiaa, ettei ole mitään suurempaa, ei mitään merkityksellistä, ei mitään pyhää, ei tämän- ja tuonpuoleista, ei jumalaa, ei hyvää eikä pahaa, että kaikki olisi vain jatkuvaa kiertokulkua, taistelua eloonjäämisestä.

Harvemmin ajttelen, että mitä jos uskoni onkin väärä, että mitä jos hindut tai muinaissuomalaiset ovatkin oikeassa. kai se pääajatus ja päämäärä, the essential, on aika sama kaikissa uskonnoissa. ja kyllä, vailla mitään logiikkaa uskon, että oma uskoni, oma Jumalani on se oikea.

Mutta joskus, kuten tänään, mietin: entä jos ei olekaan mitään mihin uskoa, jos luonnontieteilijät ovat oikeassa. Välillä taas tuntuu, että totta kai on, eihän mitään näin monimutkaista voi olla olemassa ihan vaan sattumalta. Hassuinta on, että molemmat tunteet syntyvät usein samankaltaisissa tilanteissa.

Mutta ajatelkaa nyt, jos on aina uskonut ja sitten ei olekaan mitään. olen harkinnut papiksi ryhtymistä tai ainakin teologiseen menemistä, mutta entä jos mitään ei olekaan, mitä merkitystä mun elämällä sitten on. Mitä merkitystä millään silloin on. arvoilla ja päätöksillä. Teoilla. Olemassa ololla.

jos jumalaa ei ole, rakkauttakaan ei ole. Kaikki oolisi vain kemiaa.

Joskus olen sanonut, että uskon, koska haluan uskoa. Eihän se voi olla ainoa peruste. Tällaisina hetkinä kauhistuttaa.