eli pitkästä aikaa taas näitä "muistelmia", jotka eräällä viikolla syksyllä kirjoitin

osa 3Koko mun elämä oli ollut turhaa pyristelyäirti kiltteyden ja sovinnaisuuden verkosta. mä olin aina ollut hieman erikoinen ihminen: sosiaalinen, mutta arka, välillä villikissa , välillä päänsä piiloon työntävä pupujussi. Mä en osannut päättääolinko todellisuudessa, sisimmässäni liekaan sidottu hurjimus vai tylsä ja arka hiirulainen, joka vain yrittää olla jotain muuta. Joskus mä jopa epäilin että mulla on jonkin sortin jakomielitauti

Mä pelkäsin, etten saisi töitä, sillä tiesin, että silloin kaiken palaavan ennalleen. Toisaalta toivoin, että näin kävsi. Enää en voinut kuin odottaa.

(nykyään olen kyllä tullut siihen tulokseen että olen menävä ja iloinen sekopää, joka yrittää pitää yllä korkeaa moraalia ja joka rakastaa syvällisyyttä ja rauhaa kuten myös juhlintaa ja menoa, mikä ristiriita siinä muka on?)

osa 4 "Ja joka ikinen ja ainoa päivä on isku palleaan. On niitä päiviä jolloin mikään ei onnistu. Niin kuin se yksi.Edellisenä päivänä uskoni kunnalliseen terveyden hoitoon parani, kun sain ajan jo seuraavalle päivälle. ja mitä sitten tein? Unohdin mennä vastaanotolle. Muistin asian vielä koulusta lähtiessäni, mutta mulla oli aikaa ja päätin hoidella vähän asioita. Ja sitten lähdin kotiin. En mennyt terveyrasemalle. Menin kotiin. Voi arvata, että kun muistin asian, koko päivä oli lopullisesti piloilla. Kello oli kolme minuuttia yli neljän eikä terveysasemalta enää vastattu. Seuraavaksi rikoin pyykkikoneen. Äiti korjasi sen.

Illalla maatessani silmät päivän itkuista punaisina huoneeni lattialla kuuntelemassa masennusmusiikkia puhelin soi. tuijotin näyttöä. Se oli hän. Miten se mulle soittaa? Vastasin. Se kuulosti hämmästyneeltä. Anteeks, väärä numero."