<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

joo siis eilinen oli huono päivä, koska....

a)      en saanut taaskaan luettua yhtään (enkä tänäänkään ole vielä mitään tehnyt)

b)      teloin toisenkin jalkani (kompastuin laukun kahvaan, varoin kipeää jalkaani ja rojahdin koko painolla toisen jalan jalkapöydän päällä kun varpaat olivat taittuneet alle. au sattuu.)

c)      hihitin, hekotin, itkin ja hyperventiloin illalla, kun  olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Veli sanoi, että nyt se ymmärtää, miks mä meen aina niin aikasin nukkuun. Mutta tuo ei johtunut ainoastaan väsymyksestä, vaan myös siitä, että jalkaan sattu niin paljon, että olin ihan jossain shokissa..., että sellasta.

 

ja mitä muuta.

kaipaan yhä elämää ja huomasin, että olen niin vakuuttunut siitä, että pääsen opiskelemaan johonkin muuhun kaupunkiin, että vähänkö mä masetan  jos en pääsekään. Oon jo niin asennoitunut siihen, että pääsen Turkuun tai Tampereelle, että pääsen muuttamaan pois kotoa ja että koko elämä muuttuu. Ja toisaalta kun katsoin Aamiaista Tiffanylla hokasin, että eihän se, että pääsen uuteen kaupunkiin, uuteen kouluun ja pois kotoa, tarkota, että elämä muuttuisi, sillä itseään ei pääse pakoon ja mihinkä minä muuttuisin. En mihinkään. Se osio elämästä, mikä eniten elämään vaikuttaa pysyy samana. Surullista. Olen aina yrittänyt uskoa, että ihminen voi muuttua, että minä voin muuttua. Mihin vuosikausien muuttumisyritykset sitten ovat johtaneet? Eivät paljon mihinkään. Ehkä hitusen eteenpäin, muttei paljon..... Huokaus.

Aika jännää muuten, mun ei ollut tarkotus kirjottaa elämänmuutoksesta vielä tota otsikkoa kirjottaessani, vaan ainoastaan siitä, että aina mä kohellan ja telon itteäni ja nyt se sopii tähän näin hyvin.