Sosiaalipolitiikan kirjassa oli paljon aioita jotka herätti fiksuja ja vähemmän fiksuja ajatuksia. Mutta sitten eilen tuli vastaan juttu, joka "liitty" näihin asioihin, mistä oon viime aikoina jauhanut. Siis näihin ystävyysjuttuihin. Gianniin. Possuun. Pelureihin. Takertumiseen. Kyllästymiseen. You know. Mistä mun ei enää pitäny jauhaa..

"mentaliteetin tasolla muutos (refleksiiviseen modernisaatioon) näkyy ihmisten osittaisena sopeutumisena siihen, että juuri mikään ei ole ikuista tai edes elinaikaista: ei työ, eivät asuinpaikat, eivätkä ihmissuhteet.

Bauman on verrannut modernin ajan ihmistä päämäärätietoiseen pyhiinvaeltajaan, jota ajoi eteenpäin vakaumus siitä, että tämän hetkisen todellisuuden tuolla puolen on toinen, parempija saavutettavissa oleva todellisuus. Postmodernin ajan ihminen vertautuu pikemminkin kulkuriin tai peluriin --. Inhimillinen kanssakäyminen muistuttaa kadulla--tapahtuvaa satunnaistakohtaamista tai lomarantojen näennäistä yhteisyyttä. Tehdään pätkätöitä ja eletään pätkäelämää."

Ja tosta postmodernista puhuttiin tota ennen pelkkää hyvää eli mä en oo omahyvänen kun sanon että mä olen moderni ja niin monet muut meistä on postmoderneja. Mä takerrun ne ei. Mutta olenpa muutenkin aika usein niin vanhanaikainen. No en jaksa selitellä enenmpiä. Jos on lukenu mun tekstejä ehkä ymmärtää ton lainauksen pointin.