Eilen illalla hokasin (vaikkei niitä sängyssä illalla/yöllä hokattuja juttuja pitäis ottaa todesta, tai ainakaan toimintaideoita), ettei mulla tällä  hetkellä oo yhtään hyvää ystävää.

Ässä, jota nyt ainakin oon pitänyt vielä ystävänä aiheutti mussa eilen koko päivän vaan syyllisyydentuntoja vaikka vielä jätin lähtemättä JJ:n ja Luurin kanssa kahville. Miksi ihmeessä. Ei hyvä ystävä päivästä toiseen estä tekemästä sitä mitä haluis ja aiheuta syyllisyyttä vieläpä siitäkin, että haluis. Eikä hyvälle ystävälle joudu esittämään mitää tai koko ajan varomaan sanojaan, pahimmassa tapauksessa valehtelemaan siitä mitä jostakin asiasta ajattelee. Ei hyvä ystävä ärsytä koko ajan. Ei se oo kovin reiluu sillekään. Eikä mulle. Mut en mä voi sille mitään sanoo. Se niin hajois jos mä alkaisin arvostelee sitä tai meiän ystävyyttä. En mä voi sanoo, että se suurimman osan ajasta vaan ärsyttää mua tai aiheuttaa syyllisyyttä tai estää mua tekemästä kivoja asioita. Veli on monta kertaa ihmetelly miks mä oon sen ystävä. Oon hymähtänyt sille. Mutta se on niin oikeessa. Ei oo reiluu, että mä oon sen ystävä ja sit aina ku oon nähny sen raivoon siitä täällä kotona.

Ja Gianni, jolle taas kerran tuossa mailasin ja joka auliisti mailas takasin ei oo kyllä taaskaan sen enempää antanut merkkiä ystävyydestä, ei ees lähe meiän kanssa lakkiaisjuhliin. Tuntuu että koko lukion oisin mailaillu johonkin väärän osotteeseen, jossa joku ihana ihminen vastais mulle ja keskustelis kaikesta maan ja taivaan välillä ja Gianni ois siitä autuaan tietämätön. Miks mä taas yritin olla sen ystävä, jos sitä ei kiinnosta tai se ei vaan osaa olla ystävä, niin kuin se on itse joskus sanonut.

Ja muut, niitä ei vaan kiinnosta.

mä luulin, että viha väsyy, suru sammuu tai heikentyy, mä luulin päättyy joakainen yö valonsäteisiin, mut se ei olekaan niin, se ei olekaan niin -M.Vilkkumaa