En mä ollut aiemmin koskaan kauheesti kaivannut poikaystävää. Tietysti kaikki toivoo löytävänsä jonkun, joka oikesti ymmärtää, ilman sanojakin, jonkun, jolle ei tarvitse selittää kaikkea juurta jaksain. Tietysti mäkin lapsellisesti odotin prinssiä, tai siis jotain mukavaa heppua, joka rakastaisi mua ja jota mä rakastastaisin. ja tietysti mä aina välillä, emlko useinkin, vaikken sitä itselleni myöntänytkään, kaipasin jotakuta, jonka kanssa vois vaan olla lähekkäin.

Muille se kaikki tuntui vain olevan niin konkreettista. Ne etsi bileistä jotain jätkää, jonka kanssa vois deittailla. Ne halus lähetellä vihjailevia tekstiviestejä ja istua kahviloiden pimeissä nurkkapöydissä. ne etsivain jotakuta, mä oisin halunnut sen oikean, mutten esinyt sitäkään. Ehkä mä pelkäsin. Ehkä en vaan osannut. Olin vain niin lapsi. En mä ymmärrä, miksi kielsin itseltäni sen kaipuun. kiellän vieläkin.

Keskustelunaiheet ja tarve saada poikaystävä tarttui luonnollisesti muhunkin. Toki mä joskus puhuin ihan vaan pysyäkseni porukassa ja ollakseni hauska, mutta välillä muhunkin iski aito paniikki: tarve saada mies. Mä yritin karistaa sitä mielestäni. Enhän minä täydellinen nainen, kiltti tyttö kaivannut kuin sen oikean sitten joskus. Sisimmässäni en kaivannutkaan muuta. Vai kaipasinko? Ainakin yhä useammin mietin, miksei sitä oikeaa voi löytää jo nyt.

Elin muutenkin liian usein tulevaisuutta varten. "Sitten joskus" oli usein ajatuksissani. Sitten joskus mä uskaltaisin sanoa vastaan äidilleni. Sitten joskus mulla olisi joku. jota rakastaa. Sitten joskus mä muuttuisin. Sitten joskus mä oppisin puhumaan tunteistani. Sitten joskus mä olisisn onnellinen.