-koulu alkaa

-kaikki kyselee, mikä jalkaa vaivaa kun on noi kepit

-en osaa selittää

-pitää hertä seitsemältä, ehkä aiemmin

-pitää jaksaa olla hyvällä tuulella

-näkee kaverit

-saa siitä voimaa

-tai alkaa masettaa kun niille on sattunut kaikkea

-pitäisikö keksiä joku loistava tarina siitä, mitä jalalle on käynyt?

-pitää ottaa itseään niskasta kiinni

-pitää mennä Pohjolaan täyttämään kaavakkeita

-ei jaksa enää koulun jälkeen mennä alennusmyyntiin, kun jalkaan sattuu

-pitää kertoa mitä on tehnyt lomalle. Mitä olen tehnyt? en mitään. En oikeesti mitään.

  En ainoastaan    ei mitään mainittavaa vaan en kertakaikkisen mitään.

-kaikki jatkuu, elämä ei olekaan pysähtynyt.

-pakko alkaa etsiä netistä töitä siihen kun koulut loppuu

-pitää tehdä läksyjä. tänäänkin piti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

en ole tällä hetkellä kovin positiivisella tuulella. En tiedä mistä se taas johtuu. No ehkä positiivisuus on yliarvostettua. Melenkolia on suomalaista. Suomalaisena mulla on oikeus olla melankolinen.

 

Tänään pitää vielä:

-tehä ruotsin monistetta,

-yritää muutamaa matskunlaskua

-lukea EU-asioita koskevat lehtileikkeet

-yrittää nukkua

-yrittää muuttua positiiviseksi, ei ei tänään, huomenna vasta

- ja sitä rataa

 

Huomenna koulu jatkuu, kaikki on vaan, sitten se loppuu, kaikki muuttuu, pelottaa, mutta tarvitsen muutosta. Harmi, että minä olen silti minä. Ja että ennen muutosta on vielä ylppäsrit ja pääsykokeita ja hakemuksia ja muuta ikävää. Koulua ja lukuloma, jolla en saa mitään aikaiseksi ja vielä tässä ehtii sairastelemaan ja jalkakaan ei varmaan parannu. Ja abiristeily, miukä ei kauheasti houkuttele. Ja monet juhlat ja menot  ja ”yökylät” joihin en pääse ja kaverit loukkaantuu. Sellaista. Samaa kuin syksyllä, mutta pahempaa

 

Positiivivuus ei ole päivän sana