Luin vanhaa isko-vihkoani ja siinä sanottiin hartaudesta mm. että se on olemista Jumalan edessä teeskentelemättä. Teeskentelemättä. Ajattelin, että kyllähän jumala näkee teeskentelynkin läpi, millaisia todella olemme ja mitä todella ajattelemme. Ehkä idea onkin, että omasta halustamme olisimme näkyvillä sellaisina kuin olemme, että oppisimme olemaan teeskentelemättä muulloinkin, kaikille.

Teeskentelemmekö sitten aina, yleensä, usein. Ainakin vahingossa, tarkoittamatta ehkä jopa huomaamatta lähes jokainen teeskentelee. Kutsumme niitä erilaisiksi rooleiksi. Eivät ne ole teeskentelyä. Vain erilaisia puolia minusta. Vai ovatko? Teeskentelemmekö, kun varomme sanojamme, kun suunnitelemme, miten näyttäisin ja kuulostain kiinnostavalta, fiksulta tai sopivalta työhön.

Minä teeskentelen itsellenikin ja uskon sen hyvin. Ehkä hartaus auttaa olemaan avoin ja aito myös itselleen. Tai Jumalalle. Ehkä Jumala, kaikkitietävänäkin, haluaa avoimuutta. Kyllähän sitä moni meistäkin tietää puolison rakastavan, mutta on se silti kiva kuulla välillä.