Lukio toi mukanaan muutoksen mun elämiseen ja olemiseen. Yläasteella olin ollut hyljeksitty ja yksinäinen. En ollut koulukiusattu tai täydellisesti muista eristetty. Olin ihminen, jonka puuttuminen ei olisi merkinnyt mitään. Ihminen, jonka kanssa puhuttiin, mutta jonka seuraan ei hakeuduttu. Turha ihminen.

Se on ehkä kauheinta mitä voi olla. Mielummin olen vihattu kuin mitäänsanomaton. Mielummin hirveä kuin ihan kiva. Sitä paitsi harva ihminen on vain vihattu. Jos onnistuu herättämään ihmisissä niinkin suurta ja palavaa tunnetta kuin viha. On varmaa, että jossain joku myös rakastaa.

Lukion ensimmäisellä luokalla leijuinkin puoli metriä maan pinnan yläpuolella. Olin odottanut lukiolta paljon, enkä pettynyt -ainakaan niin paljon kuin olin odottanut pettyväni. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: olinko minä muuttunut vai olivatko nämä ihmisett niin paljon niitä edellisiä ihanampia. Myöhemmin huomasin, että oikeastaan kumpikaan oletus ei pitänyt paikkaansa.